Oikeus hyvään saattohoitoon, puhe

Kirjoituksia

Karinakodin 20-vuotisjuhlaseminaari Meri-Karinassa 25.2.2014

Oikeus hyvään saattohoitoon, kansanedustaja Eeva-Johanna Eloranta

Hyvät kuulijat

Olen valinnut otsikokseni ”Oikeus hyvään saattohoitoon”

Lähdetään liikkeelle syntymästä. Viimeisten ainakin kahdenkymmenen vuoden aikana olemme pystyneet tekemään uuden ihmisen syntymätapahtumasta, lapsilähtöisen ja yhä luonnonmukaisemman, jossa uusi ihminen saa saapua tähän maailmaan rauhallisessa ympäristössä, jossa häntä kohtaavat lempeät aistiärsykkeet, himmeät valot, lempeät kosketukset ja nopea pääsy ihokosketukseen äidin kanssa ja jossa isänkin läsnäolo on luonnollista. Unohtamatta kuitenkaan sitä, että vastasyntyneen ja synnyttävän äidin terveyden turvana on viimeisin lääketieteellinen teknologia.

Eikö olisi luonnollista, että samalla tavoin kuin syntymässä, jokainen ihminen saisi myös kuoleman lähestyessä itsestään selvästi kohdata sen aina inhimillisesti, luonnollisesti, lempein aistiärsykkein, lempein kosketuksin ja rauhallisessa ja kiireettömässä ympäristössä omien läheistensa keskellä niin että hän saa osakseen parhaan mahdollisen hoidon ja hoivan vaikkapa kipulääkityksen muodossa.

Niin kuin te kuulijat toki hyvin tiedättekin, määritellään saattohoito vaikeasti sairaan ihmisen hoidoksi tilanteessa, jossa parantavasta hoidosta on luovuttu ja sairauden etenemiseen ei enää kyetä vaikuttamaan. Saattohoito on kuolemaa lähestyvän ihmisen hoitoa, jolla pyritään takaamaan aktiivinen, arvokas ja oireeton elämän päätösvaihe tilanteessa, jossa parantavasta hoidosta on luovuttu. Hyvään saattohoitoon pitää kuulua potilaan toiveiden huomioon ottaminen, mahdollisimman hyvä oireiden hoito, lähestyvään kuolemaan valmistaminen ja potilaan läheisten huomioiminen ja tukeminen. Saattohoito kestää yleensä muutamia viikkoja tai enintään kuukausia. (Saattohoito eroaa palliatiivisesta hoidosta siten, että jälkimmäisellä tarkoitetaan parantumattomasti sairaiden pidempiaikaisempaa oireenmukaista hoitoa.)

Ylen Suora linja-sivuilla keskusteltiin tammikuussa saattohoidosta ja eutanasiasta otsikolla ”Kysy nykyajan saattohoidosta – Terhokodin johtaja vastaa”.

Ihmiset saivat esittää kysymyksiä ja kommentteja ja niihin vastasi Saattohoitokoti Terhokodin johtaja, lääkäri Juha Hänninen.

Katsotaan muutamia sivuille tulleista kysymyksistä ja kommenteista.

-”Potilas pyysi vettä juodakseen ja hoitaja olisi tuonut. Toinen hoitaja kielsi sanoen: kohta se kumminkin kuolee. Potilas sai kuitenkin vesilasinsa, kun pyysi uudelleen myöhemmin ensimmäiseltä hoitajalta. Ei kuollut, vaan on yhä menossa ja toiminnassa. ”

-”Sen perusteella, mitä itse olen joutunut seuraamaan, olen sitä mieltä, että osa lääkäreistä ja hoitajista tulkitsee täysin väärin joitakin ohjeita. On eri asia olla tyrkyttämättä tai tunkematta ravintoa sellaisen ihmisen suuhun, joka elämäänsä väsyneenä on valmis nukkumaan pois, ja eri asia jättää ravinnotta ja nesteyttämättä sellainen potilas, joka haluaisi palata vielä kotiinsa. ”

-”Isäni tila heikkeni ja sain lääkärin kiinni käytävällä. Hän vain tokaisi, että kaikki kuolevat. Kun pääsin kunnolla juttusille ja puhuin saattohoidon aloittamisesta, tämä pitkään toiminut lääkäri mulkaisi vaan ja sanoi katsotaan viikonlopun yli. Itse pyysin hoitajilta tiettyjä hoitotoimenpiteitä ja kipulääkitystä. Ei kestänyt kuin maanantaihin. Saattohoito oli täysin vieras asia ja jäähyväiset piti jättää rauhattomassa huoneessa.”

-”Potilas yritti saksilla tappaa itsensä, kun kivut olivat ylivoimaiset ja sairaanhoitajat eivät antaneet lisää kipulääkettä, koska jo annetun olisi heidän mielestään pitänyt auttaa. Tämän johdosta potilas pääsi toiseen sairaalaan ja sai asianmukaista hoitoa, eikä tarvinnut enää kärsiä kivusta.”

-”En oikein koskaan sopeutunut siihen, että dementikon olisi pitänyt joka päivä kolmekymmentä kertaa erikseen muistaa ja tulla tietoiseksi, että lehmät oli myyty, mies ja lapset kuolleet, kotitalo palanut… siitä muistuttaminen olisi ollut pelkkää julmuutta.”

-”Olen äitini viimeiset päivät katsonut tuota kärsimysnäytelmää. Hän ei enää kyennyt puhumaan eikä kommunikoimaan kuin silmiään pyörittelemällä ja kulmiaan kurtistelemalla, ja oli tuskanhikinen. Todennäköisesti hän kuoli lopulta kipuun eikä siihen syöpään… Hoitohenkilökunta vain suoraan sanottuna selitti jotain ympäripyöreää eivätkä suostuneet lisäämään kipulääkitystä. Eläinkin lopetetaan armokuolemalla tuossa tilanteessa mutta ihmistä ei. Se on kamalaa. Mitä olen joskus asiasta puhunut, olen kuullut vastaavia tarinoita, että kipulääkityksessä pihistellään.”

Niin kuin näistä esimerkeistä voidaan nähdä saattohoito herättää edelleen paljon kysymyksiä ja pelkoja eivätkä hyvän saattohoidon suositukset tunnu toteutuvan vielä kaikkialla. Kerron seuraavaksi miten asiassa on ministeriön ja eduskunnan taholla viime vuosina edetty.

Hyvä saattohoito Suomessa – Asiantuntijakuulemiseen perustuvat saattohoitosuositukset julkaistiin vuonna 2010. Niiden laatimisen käynnistivät kansalaisaloitteet ja keskustelu eduskunnassa. Monelta taholta oli silloinkin tullut esiin huoli kuolevien ihmisten saattohoidon laadun vaihtelusta ja epätasa-arvosta. Sosiaali- ja terveysministeriö käynnisti keskustelun saattohoidon kehittämisestä  keväällä 2009. Tämän jälkeen selvitettiin sairaanhoitopiirien ja suurten kaupunkien saattohoitosuunnitelmien tilanne ja laadittiin nämä saattohoitosuositukset. Suositusesityksestä pyydettiin lausuntoa sairaanhoitopiireiltä, suurilta kaupungeilta ja joiltakin sosiaalialan edustajilta. Kolme neljästä sairaanhoitopiiristä ja suuresta kaupungista oli jo laatinut saattohoitosuunnitelman. Kaikissa sairaanhoitopiireissä ei saattohoitosuunnitelmia siis oltu vielä laadittu. Puutteita oli myös ammattihenkilöstön saattohoidon osaamisessa.

Sosiaali- ja terveysministeriön saattohoitosuositusten tarkoituksena on edistää hyvää ja yhdenvertaista saattohoitoa. Suositukset koskevat kuolevan ihmisen hoitoa, hoidon suunnittelua ja järjestämistä sekä henkilöstön osaamista. Tavoitteena on tehdä saattohoidosta suunnitelmallisempaa sekä ohjata saattohoidon käytäntöjä koko maassa. Ne on tarkoitettu kaikkien sosiaali- ja terveydenhuollon yksiköiden käyttöön. Saattohoitosuositukset eivät lisää kustannuksia, mutta edellyttävät monin paikoin voimavarojen kohdentamista uudelleen.

”Edelliset suositukset olivat Etenen (sosiaali- ja terveydenhuollon eettisen neuvottelukunnan) laatimat vuodelta 2004. Sitä ennen saattohoito alkoi Suomessa laadullisesti parantua Lääkintöhallituksen 1980-luvulla antamien ohjeiden, ohjauksen ja muiden kehittämistoimien ansiosta.

Nämä 2010 julkaistut suositukset käsittelevät laajemmin saattohoidon kokonaisuutta. Niillä toivotaan olevan vaikutusta kuntien ja sairaanhoitopiirien saattohoidon järjestämiseen, siten että hyvästä saattohoidosta tulisi jokaisen kuolevan ihmisen oikeus hänen omien tarpeidensa ja toiveidensa mukaisesti. Saattohoitopaikkojen vaativuustaso luokitellaan kolmeen luokkaan potilaan saattohoidon erikoisosaamisen vaativuuden perusteella. Saattohoitoa voidaan järjestää myös kotona tai kodinomaisissa asumispalveluyksiköissä esimerkiksi palvelutaloissa tai vanhainkodeissa kotisairaalan tai kotihoidon palvelujen turvin, terveyskeskuksen tai sairaalan vuodeosastoilla, palliatiivisen hoidon yksiköissä, poliklinikkakäyntien ja konsultointiavun turvin, tai saattohoitokodeissa. Lasten saattohoito on erikoissairaanhoidon vastuulla.

Suositukset saivat samana vuonna 2010 tukea myös laista. Eduskunta päätti silloin terveydenhuoltolaista, jossa korostetaan kärsimyksen lievittämistä kaikessa sairauden hoidossa ja hoidon kaikissa vaiheissa, myös kuolevien potilaiden hoidossa ja saattohoidossa. Ensimmäistä kertaa kärsimyksen lievittäminen nostettiin tuolloin lain tasolle.

Terveydenhuoltolaissa säädetään, että kunnan on järjestettävä alueensa asukkaille sairaanhoitopalvelut. Lain mukaisesti vastuu potilaan kokonaishoidosta on siis perusterveydenhuollolla. Sen pitää osallistua koko hoitoprosessiin esimerkiksi syöpähoidossa siten, että erikoissairaanhoidon hoitokeinojen loputtua se tarjoaa kärsimyksiä lievittävän hoidon. Sairauden hoitoon määritellään kuuluvaksi sairauksien ehkäisemisen ja parantamisen lisäksi ensi kertaa myös kärsimyksen lievittäminen. Tämä sisältää lähtökohtaisesti myös saattohoidon järjestämisen. Saattohoitoa annetaan sairaalassa tai joissakin tapauksissa kotisairaalahoitona, joka on määräaikaista, tehostettua kotisairaanhoitoa. Myös kotisairaalahoito määriteltiin ensimmäistä kertaa lain tasoisesti.

Hyvät kuulijat,

Samalla tavoin kuin hoitoon pääsyssä vaikkapa terveyskeskuslääkärille on tällä hetkellä suurta vaihtelua eri kunnissa ja jopa saman kaupungin sisällä terveysasemien välillä, on –ikävä kyllä– vaihtelua myös saattohoidon saamisessa eivätkä saattohoidon suositukset toteudu kaikkien kohdalla. Vaikka meillä on tarjolla ammattimaisia hoitokoteja ja laadukasta saattohoitoa terveydenhuollon yksikössä, on ongelmana saattohoidon saatavuuden sattumanvaraisuus. Eräs omainen puhui ”suomalaisista saattohoidon arpajaisista”, joissa vain osa voittaa ja saa palkinnoksi osaavaa elämän loppuvaiheen hoitoa. Meillä täällä Turussa on Karina-kotimme, mutta vastaavia on vain kolme koko Suomessa tällä hetkellä. Toisaalta saattohoitoon erikoistuneiden saattohoitokotien tulevaisuuden uhkana on näkyvissä myös palvelujen kilpailutukset ja samalla uhkaa vaarantua myös saattohoidon laadun kehittämistyö, jota näissä hoitokodeissa on vuosia tehty.

Nykyisen hallituksen hallitusohjelmaan on kirjattu, että saattohoitopalveluiden riittävyyttä ja laatua parannetaan. Meneillään olevan sosiaali- ja terveysuudistuksen päätarkoitus on tasa-arvoisen hoitoon pääsyyn turvaaminen kaikkialla maassamme, riippumatta siitä missä päin Suomea asuu. Tämä koskee koko terveydenhuollon palveluketjua ja siten myös kärsimyksen lievittämistä ja saattohoitoa. Onnistuessamme sosiaali- ja terveyspalvelu-uudistuksessa parannamme samalla myös osaavan ja laadukkaan saattohoidon saatavuutta tasapuolisesti maan eri puolilla.

Suomen terveydenhuollon palvelurakenne on kansainvälisten vertailujen mukaan edelleen laitospainotteinen. Hallituksen rakennepoliittiseen ohjelmaan sisältyvä tavoite laitoshoidon suhteellisen osuuden vähentämisestä 75 vuotta täyttäneiden palveluissa on tarkoitus toteuttaa siirtämällä painopistettä vähitellen avohoidon suuntaan. Myös hyvä saattohoito voidaan toteuttaa potilaan toiveita kunnioittaen myös muualla kuin saattohoitoon erikseen erikoistuneissa yksiköissä. Lähtökohtana tulee toki olla potilaan etu ja toiveet. Saattohoidon perustelujen tulee olla humaaneja eikä taloudellisia. On kuitenkin selvää, että saattohoito-osaamisen laajentamisella ja rakenteiden uudistamisella kyetään aikaan saamaan myös  säästöä näinä taloudellisesti haasteellisina aikoina. Saattohoitosuositusten toimeenpano ei lisää kustannuksia, mutta suositellut toimintatavat edellyttävät kustannusten kohdentamista uudelleen. Yksi tapa edistää suositusten toteutumista on myös kansalaiskeskustelun käynnistäminen hyvän saattohoidon merkityksestä ihmisen kuoleman lähestyessä. Pidän tätä hyvin tärkeänä.

Sosiaali- ja terveysministeriö on siis nykyisellään sisällyttänyt saattohoitoon liittyvää säädöspohjaa jo jonkin verran olemassa olevaan lainsäädäntöön. Saatto- ja palliatiivisen hoidon turvaaminen suositusten ohella yksityiskohtaisemmalla lainsäädännöllä olisi yksi vaihtoehto lähestyä asiaa. Pohdittavaksi nouseekin kysymys pitäisikö oikeus tietyntasoiseen saattohoitoon turvata lailla? Silloin kuntien tai ehkäpä jatkossa sote-alueiden olisi pakko varmistaa, että terveyskeskuksissa, hoivakodeissa on siihen riittävä osaaminen. Asia vaatii kuitenkin lisäselvityksiä ennen kuin siinä voidaan edetä. Keskustelin peruspalveluministeri Huovisen kanssa aiheesta muutama päivä sitten ja hänen kantansa on, että yksityiskohtaisempaa lainsäädäntöä saattohoidosta pitäisi harkita.

Saattohoidosta tänään puhuttaessa ei voi olla viittaamatta käynnissä olevaan Yhteisvastuukeräykseen ja sen huomiota herättäneeseen mainontaan.  On hienoa, että keräyksen kotimaiseksi kohteeksi on valittu saattohoito. Kampanjan mainoskuvat ovat herättäneet ristiriitaisia tunteita. On kuitenkin hyvä, että kuolemasta on uskallettu alkaa puhua. On alettu keskustella siitä millainen on hyvä kuolema. Kansalaiskeskustelu saattohoidosta on alkanut.

Kuolema on vaikea ja hankala sana ja sen sanomista vältellään. Ihmiset nukkuvat pois, muuttavat yläkertaan, heittävät veivinsä, vaihtavat hiippakuntaa tai siirtyvät ajasta iäisyyteen. Käytetään kiertoilmauksia ja pidetään kuolema tällä tavoin turvallisen etäisyyden päässä. Silloin kun omat esi-isämme elivät, oli suhde kuolemaan luonnollisempi. Toki johtuen siitä, että kuolema oli varsin usein läsnä ihmisten elämässä. Lapsikuolleisuus oli korkea ja ihmisten keski-ikä paljon nykyistä alhaisempi. Nykyään elämme keskimäärin pidempään ja kuolema on harvinaisempi vieras.

Normaali kuolema ei oikein mahdu elinvoimaisuutta ja nuoruutta ihannoivaan maailmankuvaamme. Elämänhallintaa korostavassa kulttuurissamme on vaikea hyväksyä asiaa, jota emme itse pysty kontrolloimaan. Kun me nykyihmiset vaikenemme kuolemasta, on se samalla muuttunut meille ahdistavaksi ja pelottavaksi asiaksi. Kieltäessämme kuoleman olemassaolon käännämme tavallaan samalla selkämme kuoleville potilaille, myös niille, jotka jäävät vaille tarvitsemaansa hoitoa. Miksi sitten kuolemaa pelkäämme? Kyseessä lienee etenkin kivun ja kärsimyksen pelko, pelko siitä, ettei saa apua ja jää yksin kuoleman lähestyessä. Kun nyt uskallamme nostaa kuoleman laadun kansalaiskeskusteluun ja ryhdymme toimiin sen parantamiseksi, voi samalla kuolemasta vaikeneminen ja sen pelkääminen loppua. Jatketaan siis kansalaiskeskustelua hyvästä saattohoidosta ja sen merkityksestä.