Julkaistu Turun Sanomissa 18.11.2012

 

Subjektiivinen oikeus lapsen päivähoitoon tulee säilyttää.  Nykymalli, jossa kaikissa tapauksissa myös kotona olevien vanhempien lapsilla on oikeus lapsen kokopäivähoitoon, ei ehkä ole enää paras tapa sen toteuttamiseen. Neljän tunnin tai 20 viikkotunnin osapäivähoidossa työttömän vanhemman työnhaku onnistuu hyvin ja siinä ajassa vanhempikin lapsi saa riittävän määrän varhaiskasvatusta, virikkeitä ja ikäistensä seuraa. Esiopetuksessa sekä ensimmäisellä ja toisella luokallahan päivät ovat jo nyt neljän tunnin mittaisia. Minkään kehityspsykologian mukaan ei kolmevuotias tarvitse yhdeksän tunnin varhaiskasvatuspäivää muuten kuin vanhempien työn, opiskelun tai sosiaalisten syiden takia. Ne lapset, joilla vanhemmat ovat kotona, voisivat hyvin lähteä omaan kotiin päiväunille varhaiskasvatuspäivän jälkeen.

 

On tositapauksia, jossa päivähoitopaikkaa vaaditaan, jotta vanhempi pääsee ratsastustunnille tai golfaamaan. Eräs äiti halusi lapsensa päiväkotiin, jotta pääsee itse rannalle ottamaan aurinkoa, koska ”lapsen vahtiminen on niin raskasta”. On myös niitä vanhempia, jotka haluavat pitää lapset päiväkodissa myös lomallaan, koska ”ei kai me nyt lomalla haluta lapsia hoitaa, kun me ollaan lomalla”. Nämä eivät valitettavasti ole mitään yksittäistapauksia.

 

Tällä hetkellä suuri osa kuntien päivähoidon resursseista menee näiden kotona olevien vanhempien lasten kokopäivähoitoon.  Kaikissa kokopäivähoidossa olevista lapsista noin 15 % on näitä lapsia, Turussa jopa 19 %. Sosiaalinen syy kokopäivähoitoon on näistä 10 %:lla.

 

Valtion taloudessa joudutaan nyt säästämään perusopetuksesta, ammatillisesta opetuksesta ja korkeakouluista leikkaamalla valtionosuuksia ja jäädyttämällä indeksejä. Yhä useammassa kunnassa joudutaan säästämään opetuksesta, jotta päivähoitotarve voidaan rahoittaa. Määrärahoja siis siirretään opetuksesta varhaiskasvatukseen kasvaviin tarpeisiin. Onko oikein, että opetuksen ryhmäkokoja kasvatetaan, jotta oikeus kokopäivähoitoon voidaan turvata ihan kaikissa tilanteissa?

 

Jokaisella lapsella voisi olla oikeus neljän tunnin tai 20 viikkotunnin laadukkaaseen varhaiskasvatukseen, joka voisi olla jopa maksutonta. Sen jälkeen tulisi subjektiivinen oikeus lapsen päivähoitoon vanhempien työssäkäynnin, opiskelun tai sosiaalisten syiden, vaikkapa lastensuojelun asiakkuuden perusteella. Päivähoidon kuluista vain 15 % katetaan asiakasmaksuilla ja ne voitaisiin hyvin periä vasta tuosta neljän tunnin ylittävältä osalta.

 

Varhaiskasvatusajattelu lähtee lapsen tarpeista, jotta hänen sosiaaliset ja kognitiiviset taitonsa kehittyvät. Lapsi ei saa yhdeksän tunnin hoitopäivästä mitään sellaista etua, johon perheitä pitäisi nykytapaan erityisesti kannustaa. Monissa Euroopan maissa oppivelvollisuuskin alkaa muutamalla tunnilla päivässä jo kolmevuotiaana.