Hyvät kuulijat,
Äitienpäivän vietto alkoi aikoinaan Yhdysvalloista. Yhdysvaltalaisen Anna Jarvisin äidin kuolema vuonna 1905 sai hänet ajattelemaan, ettei yhteiskunta ottanut huomioon äitien tärkeää asemaa kansakunnan teollistumisessa ja lasten kasvatuksessa. Jarvisin ehdotuksesta 12. toukokuuta 1907 järjestettiin muistojuhla kaikille äideille paikallisessa kirkossa. Vuonna 1914 Yhdysvaltain presidentti julisti äitienpäivän kansalliseksi juhlapäiväksi, jota juhlittaisiin toukokuun toisena sunnuntaina.
Suomessa äitienpäivää vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1918. Äitienpäivän toi Suomeen kansakoulunopettaja ja kansanedustaja Vilho Reima. Vuonna 1947 päivä vahvistettiin viralliseksi liputuspäiväksi. Eli 94 vuotta ollaan äitienpäivää jo juhlittu. Omassa perheessäni on neljä lasta, 17- ja 18-vuotiaat sekä 8-vuotiaat kaksoset. Nyt tänä äitienpäivänä onkin niin, että ensimmäistä kertaa lasten isä on äitienpäivänä poissa kotoa, työmatkan takia.
Tällä viikolla uutisoitiin näkyvästi, että Suomi on maailman kuudenneksi paras maa olla äiti. Tämä kävi ilmi Pelastakaa Lapset -järjestön julkistamasta Maailman äitien tila -raportista. Paras maa oli Norja. kakkoseksi sijoittuu Islanti takanaan Ruotsi, Uusi-Seelanti, ja Tanska.
On totta, että meillä Suomessa asiat ovat varsin hyvin niin äideillä, kuin muillakin, ja tänä päivänä yhteiskunta tukee äitiyttä hyvin eri tavoin kuin lähes sata vuotta sitten ensimmäisten äitienpäivien aikoihin. Tänään meillä on mm. äitiys- ja perhevapaat, kotihoidontuki, lapsilisät sekä äitiyspakkaus, joka onkin kokenut melkoisen muodonmuutoksen. Äitejä ja heidän työtään myös arvostetaan suuresti ja tämä arvostus myös osoitetaan monin eri tavoin. Esimerkiksi joka äitienpäivä Tasavallan Presidentti palkitsee ansioituneita äitejä Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan mitalilla.
Vuosina 1946-50 Suomessa syntyi viisi suurinta ikäluokkaa, joista 1946-49 syntyneet ylittivät 100 000 lapsen rajan. Nyt nämä ikäluokat ovat kasvattaneet omat lapsensa aikuisiksi, ja on meidän tehtävämme turvata suurille ikäluokille, ja kaikille muillekin iäkkäille, arvokas ja turvallinen vanhuus. He ovat jo antaneet korvaamattoman panoksensa yhteiskunnalle; nyt yhteiskunnan on aika maksaa heille jotakin takaisin.
Suomi on hyvinvointivaltio, jossa heikoimmista pidetään huolta. Vanhusten kohdalla törmätään kuitenkin liian usein riittämättömiin palveluihin. Lähes kaikilla muilla ihmisryhmillä vanhuksia lukuun ottamatta on puolellaan oikea laki, kuten peruskoululaki, päivähoitolaki tai vammaispalvelulaki. Vanhuspalvelulakia ei kuitenkaan vieläkään ole saatu säädettyä, siitä huolimatta että ensimmäisen kerran sellainen esiteltiin jo vuonna 1974. Nyt kuitenkin ollaan saavuttamassa merkittävä virstanpylväs, kun vanhuspalvelulaki vihdoin saadaan ensi vuonna voimaan. Laki saadaan eduskunnan käsittelyyn heti syysistuntokauden aluksi. Uudessa vanhuspalvelulaissa on pohjimmiltaan kyse ihmisarvon ja vanhuuden kunnioittamisesta sekä iäkkäiden kansalaisten hyvinvoinnin turvaamisesta kaikissa tilanteissa.
Tulevan lain tarkoituksena on tukea ikääntyneen väestön hyvinvointia, terveyttä ja toimintakykyä. Tavoitteena on, että ikääntyneet kykenevät viettämään mahdollisimman pitkään aktiivista elämää, ja kykenevät toimimaan ja asumaan itsenäisesti. Lakiesityksen mukaan laitoshoidon tulee olla viimeinen vaihtoehto; Pitkäkestoinen laitoshoito on suositeltavaa vain silloin, kun ihmisarvoinen elämä iäkkään omassa kodissa ei ole enää mahdollista. Toki laitoshoitoakin on oltava tarjolla silloin kun tarve niin vaatii.
Lailla pyritään myös varmistamaan ikääntyneen väestön mahdollisuus osallistua elinoloihinsa vaikuttavien päätösten valmisteluun ja tarvitsemiensa palvelujen kehittämiseen kunnissa. Ei ole oikein, että liian usein iäkkäitä koskettavat päätökset tehdään heitä kuulematta. Sen lisäksi, että ikääntyneen väestön vaikutusmahdollisuuksia parannetaan kuntatasolla, parannetaan niitä myös henkilökohtaisia palveluja suunniteltaessa. Iäkkäälle henkilölle tarjotaan nyt mahdollisuus vaikuttaa hänelle järjestettävien sosiaali- ja terveyspalvelujen sisältöön ja toteuttamistapaan sekä osaltaan päättää niitä koskevista valinnoista.
Uudessa lakiluonnoksessa ikääntyneellä väestöllä tarkoitetaan vanhuuseläkkeeseen oikeuttavassa iässä olevaa väestöä ja iäkkäällä henkilöllä henkilöä jonka fyysinen, kognitiivinen, psyykkinen tai sosiaalinen toimintakyky on merkittävästi heikentynyt ikääntymisen myötä alkaneiden, lisääntyneiden tai pahentuneiden sairauksien vuoksi taikka ikääntymiseen liittyvän rappeutumisen johdosta.Alkuperäisessä lakiesityksessä iäkkäällä henkilöllä tarkoitettiin 75 vuotta täyttänyttä henkilöä, joten uuteen luonnokseen saatiin merkittävä parannus; nyt palvelujen saaminen ei edellytä mitään fyysistä ikää.
Kunnat ovat olleet huolissaan uuden lain mukanaan tuomista uusista velvoitteista, jotka luonnollisesti lankeavat niiden harteille. Koska palvelut järjestetään ja tuotetaan kunnissa, ovat ne avainasemassa lain toteuttamisessa. Paljon kunnilta tullaankin lain myötä vaatimaan lisätoimenpiteitä ja panostuksia vanhusten hyvinvointiin. On arvioitu, että lain toteutus maksaa 100-200 miljoonaa euroa, josta valtion osuus on näillä näkymin 72 miljoonaa euroa.
Lain myötä jokaisen kunnan on laadittava suunnitelma toimenpiteistään ikääntyneen väestön hyvinvoinnin, terveyden, toimintakyvyn ja itsenäisen suoriutumisen edistämiseksi sekä ikääntyneiden tarvitsemien palvelujen järjestämiseksi ja kehittämiseksi. Tämän suunnitelman hyväksyy kunnanvaltuusto ja se on tarkistettava jokaisella valtuustokaudella. Suunnitelma on lisäksi otettava huomioon kunnan talousarviossa, hyvinvointikertomuksessa sekä muussa ikääntyneen väestön asemaan vaikuttavassa kunnan päätöksenteossa ja ratkaisujen valmistelussa.
Kunnan laatimaan suunnitelmaan on sisällytettävä tiedot ikääntyneiden hyvinvoinnin tilasta, hyvinvointieroista ja niihin vaikuttavista tekijöistä. Lisäksi suunnitelmasta on käytävä ilmi se, miten palvelujen laatua aiotaan kehittää ja miten hyvinvointieroja pyritään kaventamaan. Lisäksi on kartoitettava ne tekijät, jotka kunnassa vaikuttavat iäkkäiden palvelutarpeeseen, miten kunta aikoo palvelutarpeeseen vastata ja kuinka iäkkäiden hyvinvointia ja osallisuutta edistetään.
Jo pitkään on ollut suuri ongelma, etteivät iäkkäille tarjottavat palvelut ole tarpeeksi laadukkaita, ja laadun valvonta ontuu liian usein. Vanhuspalvelulain astuttua voimaan kuntien on palvelujen laadun valvomiseksi hankittava säännöllisesti palautetta palvelujen käyttäjiltä ja heidän omaisiltaan sekä kuntien vanhusneuvostolta. Palvelujen riittävyyden arvioimiseksi on kerättävä tietoa palveluihin käytetyistä voimavaroista sekä henkilöstön määrästä ja osaamisesta suhteessa ikääntyneen väestön määrään ja heidän tarvitsemiinsa palveluihin.
Lakiluonnoksessa on linjattu, että kunnan on järjestettävä ikääntyneen väestön sosiaalipalvelut sisällöltään, laadultaan ja laajuudeltaan sellaisina kuin kunnan asukkaiden hyvinvointi, sosiaalinen turvallisuus ja toimintakyky edellyttävät. Palvelut on järjestettävä niin, että ne ovat ikääntyneen väestön saatavissa yhdenvertaisesti, ja palvelujen on sijaittava kunnan alueella lähellä asiakkaita, jollei palvelujen alueellinen keskittäminen ole perusteltua palvelujen laadun turvaamiseksi.
Kun edellinen lakiluonnos tuli lausuntokierrokselta, toivoivat monet tahot siihen lisättävän tarkat kriteerit henkilöstön määrästä eri vanhuspalveluissa. Tarkoitus oli saada henkilöstöminimi ympärivuorokautiseen hoitoon. Uudessa lakiluonnoksessa näin ei ole tehty, vaan henkilöstön määrä ja ammattitaito pyritään varmistamaan muilla tavoin. Laki velvoittaisi kunnan hankkimaan käyttöönsä riittävä määrä tarpeellista asiantuntemusta hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen, gerontologisen hoito- ja sosiaalityön, geriatrian, turvallisen lääkehoidon, ravitsemuksen, monialaisen kuntoutuksen sekä suun terveydenhuollon alalta, jotta sosiaali- ja terveyspalvelut saadaan järjestettyä laadukkaasti. Toimintayksiköissä, joissa iäkkäiden palveluja järjestetään, on oltava henkilöstö, jonka määrä, asiantuntemus ja tehtävärakenne vastaavat iäkkäiden asiakkaiden lukumäärää ja palvelutarvetta. Toimintatilojen on oltava riittävät, asianmukaiset, kodinomaiset ja muutenkin olosuhteiltaan sopivat tarpeeseen nähden.
Jos kuitenkaan homma ei toimi, on olemassa ns. perälauta.
Tarkempia säännöksiä toimintayksikön henkilöstöstä, johtamisesta, toimitiloista sekä omavalvonnan toteuttamisesta voidaan tarvittaessa antaa sosiaali- ja terveysministeriön asetuksella. Toisin sanoen, jos kunnat edelleen lain voimaan astuttuakin laiminlyövät velvollisuuksiaan, voidaan antaa erillinen asetus tarkoista henkilöstömitoituksista.
Vanhuspalvelulaissa tullaan korostamaan kunnan eri viranomaisten yhteistyön tärkeyttä. Yhteistyötä on tehtävä eri viranomaisten, laitosten, iäkkäitä edustavien järjestöjen ja muiden sellaisten yhteisöjen kanssa, joiden toiminta läheisesti liittyy vanhusten elinoloihin. Kunnan on nimettävä tämän yhteistyön koordinoinnista vastaava henkilö.
Mikäli kunnan eri viranomaiset, esimerkiksi palokunta tai poliisi, huomaavat palvelutarpeessa olevan henkilön on heidän salassapitovelvollisuudesta huolimatta ilmoitettava asiasta sosiaaliviranomaisille. Ilmoitus on tehtävä myös silloin, kun henkilö on jo esimerkiksi kotipalvelun piirissä, mutta olemassa olevaa palvelua sitä ei voi katsoa riittäväksi.
Yksi tärkeä uudistus on lakisääteisten vanhusneuvostojen perustaminen kuntiin, eli vanhusneuvostosta tulee nyt pakollinen joka kunnassa. Vanhusneuvosto voi tehdä aloitteita ja esityksiä sekä antaa lausuntoja iäkkäitä henkilöitä koskevissa asioissa, ja niillä on oikeus saada tietoa kunnassa valmisteltavista asioista, jotka koskevat vanhusten palveluja.
Vanhusneuvosto on otettava mukaan kunnan eri toimialojen toiminnan suunnitteluun, valmisteluun ja seurantaan asioissa, joilla on merkitystä ikääntyneen väestön arjessa, kuten asumisessa ja liikkumisessa.
On kaikkien etujen mukaista, että ennaltaehkäiseviin palveluihin panostetaan. Myös tulevassa vanhuspalvelulaissa on vahva pyrkimys ennaltaehkäistä myöhempää, ja usein kalliimpaa palvelutarvetta. Lakiluonnoksessa esitetään, että kunta velvoitettaisiin järjestämään iäkkäille neuvontapalveluja, joihin sisältyvät hyvinvoinnin ja terveellisten elintapojen edistämiseen sekä sairauksien ja tapaturmien ehkäisyyn tähtäävä neuvonta, terveyden ja toimintakyvyn heikkenemisestä aiheutuvien ongelmien tunnistaminen ja niihin liittyvä varhainen tuki. Lisäksi kunnan olisi neuvottava iäkkäitä sosiaaliturva- ja sosiaalihuollon asioissa.
Laki tulee takaamaan sen, että kiireellisten sosiaalipalvelujen tarpeessa olevalla iäkkäällä henkilöllä on oikeus viipymättä saada selvitetyksi palvelutarpeensa. Lisäksi iäkkään henkilön palvelutarvetta on selvitettävä säännöllisesti, ja aina silloin, kun henkilön olosuhteissa tapahtuu muutoksia. Tästä palvelutarpeen selvittämisestä vastaisi kunnan sosiaalityöntekijä tai -ohjaaja. Selvittämiseen on myös osallistuttava lisäksi yksi tai useampi terveydenhuollon ammattihenkilö sekä iäkäs henkilö itse ja tarvittaessa hänen omaisensa. Tässä arvioinnissa olisi otettava huomioon iäkkään henkilön fyysinen, psyykkinen, kognitiivinen ja sosiaalinen toimintakyky, elinympäristön esteettömyys, lähipalvelujen saatavuus sekä taloudellinen tilanne.
Toimintakykyä koskevan arvion perusteella on määriteltävä, millainen sosiaali- ja terveydenhuollon sekä muiden palvelujen ja tukitoimien kokonaisuus tarvitaan iäkkään henkilön hyvinvoinnin edistämiseksi ja hänen itsenäisen suoriutumisensa tukemiseksi sekä hyvän hoidon turvaamiseksi.
Kun on selvillä, mitä palveluja iäkäs henkilö tarvitsee, on hänelle ilman aiheetonta viivytystä laadittava palvelusuunnitelma. Palvelusuunnitelma on tarkistettava aina silloin, kun iäkkään henkilön toimintakyvyssä tapahtuu hänen palvelutarpeeseensa vaikuttavia olennaisia muutoksia. Mikäli selvitys sisältää iäkkään henkilön kiireellisesti tarvitsemia sosiaalipalveluja, kunnan on tehtävä asiakkaan kirjallisen tai suullisen hakemuksen johdosta päätökset palvelujen myöntämisestä ja järjestettävä myönnetyt palvelut viipymättä.
Päätös muiden selvitykseen sisältyvien sosiaalipalvelujen myöntämisestä on tehtävä asiakkaan kirjallisen tai suullisen hakemuksen johdosta viimeistään kolmen kuukauden kuluttua siitä, kun päätös palvelun myöntämisestä on tehty. Jotta tämä saadaan varmistettua, on kunnan julkaistava vähintään puolivuosittain tiedot siitä, missä ajassa iäkkäälle henkilölle voidaan järjestää hänen tarvitsemansa sosiaalipalvelut sen jälkeen, kun hän on tehnyt niitä koskevan hakemuksen.
Nykyään iäkkäät jäävät usein yksin, eivätkä he aina osaa tai ymmärrä hakea tarvitsemaansa apua. Tulevaisuudessa kunnan on nimettävä iäkkäälle henkilökohtainen vastuutyöntekijä, joka vastaa iäkkäälle henkilölle järjestettävästä palvelukokonaisuudesta ja seuraa palvelusuunnitelman toteutumista.
Vastuutyöntekijän tehtävänä on tukea iäkästä henkilöä tämän omien voimavarojen vahvistamisessa ja käyttämisessä, ja suunnitella, arvioida ja sovittaa yhteen iäkkään tarvitsemia palveluja yhdessä hänen kanssaan. Vastuutyöntekijän tehtävänä on myös olla tarvittaessa yhteydessä muihin viranomaisiin ja seurata palveluiden toteutumista. Hänen tulee antaa tarvittaessa sosiaali- ja terveydenhuoltoon liittyvää neuvontaa sekä auttaa iäkästä palvelujen ja muun sosiaaliturvan saantiin liittyvissä ongelmatilanteissa
Iäkkään henkilön palvelut on toteutettava siten, että ne tukevat ja edistävät tämän itsenäistä suoriutumista, osallistumista ja kuntoutumista. Kaiken toiminnan on oltava asiakaskeskeistä, laadukasta ja turvallista, ja palveluilla on oltava ennaltaehkäisevä vaikutus. Lisäksi palvelut on toteutettava siten, että ne mahdollistavat iäkkään henkilön asumisen kotona tai kodinomaisessa ympäristössä niin pitkään kuin mahdollista.
Jokaisella iäkkäällä on oltava mahdollisuus elää arvokasta elämää, johon kuuluu Itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen, yksilöllisyys ja osallisuus. On tärkeää, että vanhusten ääni saadaan uuden lain turvin kuuluviin, sillä liian usein vanhusten aseman parantaminen jää sananhelinäksi juhlapuheisiin.
Oikein hyvää äitienpäivää teille kaikille, ja ihan erityisesti kaikille äideille!
Vastaa
Sinun täytyy kirjautua sisään kommentoidaksesi.