Tarvitsemme väestöpoliittisen ohjelman

Suomen väestö kansainvälistyy nopeasti. Vaikka Suomi on perinteisesti ollut väestöä luovuttava maa, josta viimeisen 150 vuoden aikana on lähtenyt pysyvästi yli miljoona suomalaista, on tilanne nyt toinen. 1980-luvulta alkaen olemme olleet muuttovoittoinen maa, siten että viime vuosina muuttovoittoa on tullut noin 15000-17000 ihmisen verran. Nythän tilanne on aivan poikkeuksellinen kun pakolaiskriisin johdosta määrä on vähintäänkin tuplaantumassa tämän vuoden osalta ja tulevaisuutta on vaikea arvioida.

Maailman muuttoliikevirtoja ei saada haltuun vain täällä Euroopan päässä. Pitkällä juoksulla ainoa kestävä ratkaisu nyt käsillä olevaan akuuttiin tilanteeseen on saada sota loppumaan Lähi-idässä. Kannattaa muistaa, että meillä on jo kaksi seuraavaa suurta muuttovirtaa odottamassa oven takana: Keski- ja Etelä-Afrikka on väestönkasvultaan maailman ykkönen. Pidemmän päälle väki lähtee sieltä joka tapauksessa liikkeelle (nyt tullaan Somaliasta ja Etiopiasta enemmänkin sotien vuoksi). Toinen tekijä liittyy ympäristökysymyksiin: tällä hetkellä ympäristösiirtolaisia on noin 30-40 miljoonaa.  Luku kymmenkertaistunee seuraavien 40 vuoden aikana vedenpinnan noustessa ja jäätikköjen sulaessa. Lasketaan, että noin 10 % YK:n jäsenvaltioista jää veden alle vuoteen 2050 mennessä. Toki suurin osa on pieniä saarivaltioita, mutta on siellä Thaimaata ja muitakin suurempia maita niiltä kulmilta.

Turvapaikanhakijoista keskusteltaessa unohtuu usein, että syntyvyytemme on laskenut ja vuonna 2014 olimme tilanteessa, jossa suomen- ja ruotsinkielinen kantaväestö absoluuttisesti väheni eli väestönkasvumme on täysin maahanmuuton varassa. Ilman väestönkasvua emme pärjää. Näin ollen olisikin ensiarvoisen tärkeää aloittaa pikaisesti toimet laajan väestöpoliittisen ohjelman tai strategian luomiseksi ja toteuttamiseksi. Tähän myös kotouttaminen kuuluu tärkeänä osana.

Lainsäädäntömme ja poliittiset periaatteemme ottavat maahanmuuton hyvin huomioon eli siinä mielessä Suomi on yksi Euroopan multikulturalistisimmista maista eli yhteiskuntamme tunnustaa etnisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden ja arvostaa sekä tukee monikulttuurisuuden säilymistä erilaisin keinoin. Perustuslakimme takaa oikeuden omaan kieleen ja kulttuuriin. Samoin yhdenvertaisuuslaki ja yleisradiolaki ovat multikulturaalisuutta tukevia. Konkreettisessa etnisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden tukemisessa on kuitenkin paljon parantamisen varaa. Hallitusohjelmatasollakin maahanmuuttopolitiikalle on annettu vain niukasti, kymmenen riviä, tilaa. Hallintomme on hajanaista ja kotouttamispolitiikkaan resursoidaan liian vähän, maahanmuuttoon liittyvät lupa- ja kotoutuskäytännöt ovat liian hitaita ja epätarkoituksenmukaisia. Toki nyt ollaan olosuhteiden pakosta tässä hieman etenemässä, mutta tilanne on hankala kun ennakoidut suunnitelmat kotoutumisesta ja sen suunnasta puuttuvat. Kansalaisiin ja järjestöihin vetoaminen ei riitä. Hallinnon hajanaisuudesta kertoo se, että turvapaikanhakijat kuuluvat sisäministerille, kun taas kotouttaminen kuuluu oikeus- ja työministerille. Tarvitsisimme oman maahanmuuttoministerin.

Vaikka maahanmuuttokeskustelu on toisinaan ainakin sensaatiohakuisessa some- ja nettikeskusteluissa varsin polarisoitunutta, on mukava huomata, että maahanmuuton ja monikulttuurisuuden edistämisen esteenä eivät ainakaan ole suomalaisten maahanmuuttoasenteet. Tutkimusten mukaan suomalainen asenneilmasto kestää hyvin eurooppalaisen vertailun ja on Eurobarometrissä jopa tarkastelun kärjessä.

Eduskuntavaalien alla keskusteltiin hyvin vähän maahanmuuttopolitiikasta ja puolueiden maahanmuuttokannat olivat monilta osin aika ympäripyöreitä. Tästä olemme ottamassa opiksi ainakin omassa puolueessani. Meiltä Suomesta puuttuu myös kunnollinen väestöpoliittinen keskustelu, johon maahanmuuttopolitiikka kiinteästi liittyy, arvojohtajuus maahanmuuttokeskustelussa on kadoksissa. Sen sijasta, että vain puhumme suvaitsevaisuuden tärkeydestä, meidän pitäisi käytännön elämässä ja asenteissa ottaa maahanmuuttajat mukaan tasa-arvoiseen yhdessäoloon ja kanssakäymiseen.  Maahanmuuttajat tulisi ottaa paremmin mukaan heitä koskevaan keskusteluun ja päätöksentekoon. Hyvä mahdollisuus tähän tarjoutuu nyt kun pakolaiskriisin johdosta meillä on edessämme poikkeuksellisen laajamittainen kotouttaminen, jossa on syytä onnistua hyvin, jotta uudet tulijat, tulevat suomalaiset integroituvat yhteiskuntaan. Tapasin jokin aika sitten turkulaisia, jo pitkään Suomessa asuneita maahanmuuttajia ja heidän mukaansa kotouttaminen ja samoin päivittäinen elämä ja odottelu vastaanottokeskuksissa onnistuisi paljon joustavammin ja paremmin jos jo pidempään Suomessa asuneita, jo hyvin Suomeen kotoutuneita maahanmuuttajataustaisia kansalaisia otettaisiin mukaan vastaanottokeskuksiin ja kotouttamistoimiin. Toki mukaan on syytä saada lisää myös ihan tavallisia kantasuomalaisia.

Olemme väestönkasvun osalta maahanmuuton varassa. Näillä näkymillä tulevaisuuden työvoimapula voidaankin ratkaista ainoastaan houkuttelemalla jopa lisää työvoimaa ulkomailta. Muuten seurauksena on vääjäämättä työvoiman määrän lasku ja taantuva talous. Veronmaksajia ei riitä ylläpitämään nopeasti kasvavaa eläkeläisten määrää. Suomi tarvitsee maahanmuuttajia ja heidän työpanostaan tulevaisuudessa yhä enemmän. Vaikka tällä hetkellä työttömyysluvut ovat koko Suomessa varsin korkeita, niin kannattaa muistaa, että väestön ikääntymisestä johtuen eläkkeelle siirtyy jo nyt enemmän ihmisiä kuin nuorista ikäluokista tulee työvoimaa tilalle. Pitkälle 2020-luvulle työmarkkinoilta poistuu joka vuosi noin 70000 henkeä. Kun nykyisten työikään tulevien ikäluokkien suuruus on alle 60000 henkeä, niin työpaikkoja pitäisi olla tulevaisuudessa hyvin tarjolla.

Suomessa asuu tällä hetkellä noin 300000 ulkomailla syntynyttä maahanmuuttajaa. Kotouttamisessa pitäisi onnistua paremmin, sillä ainoastaan kunnolla kotoutunut, suomenkielentaitoinen pystyy paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa täyttämään. On selvää, että suomen kielen taito on avainasemassa työllistymisessä ja työpaikan löytämisessä meillä Suomessa. Meillä onkin kielikoulutuksen suhteen ihan tutkimusten mukaan vielä paljon tekemistä, jotta suomenkielen opetus palvelisi maahanmuuttajien kielen oppimisen tarpeita parhaalla mahdollisella tavalla.

Huolenaiheita kotouttamisen onnistumisesta riittää. Valtiotalouden tarkastusviraston raportin mukaan maahanmuuttajataustaisten oppilaiden osaamisero on heikompaa kuin kantaväestöllä ja tämä ero on suurempi kuin muissa Pohjoismaissa tai monissa Pohjois-Euroopan maissa. Viime vuosina on paljon puhuttanut myös nuorten joutuminen ”ulkopuoliseksi” eli kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Tämä koskee harmittavan usein juuri maahanmuuttajia. Vieraskielisten perheiden peruskoulun suorittaneilla nuorilla on kuusinkertainen riski joutua ”ulkopuoliseksi” eli niin sanotuiksi NEET-nuoriksi, jotka eivät ole koulutuksessa eivätkä työelämässä (Not in Employment, Education or Training). Tuleekin erityisesti korostaa myös toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajien syrjäytymisen ehkäisyä osana laajempaa yhteiskunnallista kehitystä.

Näkymät ovat kuitenkin valoisat. Mitä pidemmälle maahanmuuttajan integraatio yhteiskuntaan kehittyy, mitä paremmin hän tulee ja pääsee osaksi suomalaista yhteiskuntaa oman erityisyytensä säilyttäen, sitä paremmat mahdollisuudet henkilöllä on työllistyä. Kielitaito ja ammattikoulutus auttavat, mutta ne eivät yksin riitä. Tarvitaan avautumista molemmin puolin, yhteyksien lisääntymistä maahanmuuttajaryhmien ja valtaväestön välillä. Kotoutuminen on aina kaksisuuntainen tie. Maahanmuuttajien tulisi avautua ja laajentaa sosiaalisia verkostojaan valtaväestön suuntaan. Tämä ei kuitenkaan onnistu, elleivät asenteet maahanmuuttajia kohtaan muutu suvaitsevaisemmiksi laajemmin koko yhteiskunnassa. Asennemuutosta siis tarvitaan. Suomen työmarkkinoilla esiintyvästä syrjinnästä ja ennakkoluuloista pitää päästä eroon. Tämän tavoitteen eteen me kaikki voimme tehdä oman osuutemme.

Kommenttipuheenvuoro teoksessa:
Maassamuutto ja siirtolaisuus kehityksen moottoreina?
Näkökulmia Suomen alueelliseen ja väestölliseen tulevaisuuteen
IX Muuttoliikesymposium 2015
Toim. Elli Heikkilä ja Tuomas Martikainen
Siirtolaisuusinstituutti 2016