Sodassa, rakkaudessa ja telakkateollisuudessa

Kirjoitus on julkaistu Kulmakunnassa 9.1.2013

Vanhan sanonnan mukaan sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Näinä globalisaation ja eurokriisin aikoina voisi sanoa, että kaikki lailliset keinot tulee käyttää myös silloin, kun on kyse työpaikoista.

STX Finlandin toiminta todettiin korealaisen kriisiyhtiön kriisityttäreksi, jonka toiminta on ollut mahdollista vain valtion tuella. Turun telakan tilanteessa Suomella oli EU:n kilpailulainsäädännön mukaan vain kaksi lainmukaista vaihtoehtoa käytettävissään. Niistä ensimmäistä eli innovaatiotukea hallitus oli kaikesta huolimatta valmis myöntämään ennätyssuuren summan. Aluetuki ei tullut kysymykseen, sillä se ei ole tarkoitettu näin vauraille seuduille. Suuresta tukisummasta huolimatta loppuvuosi sai masentavan päätöksen, kun risteilijätilaus lipui Ranskaan.

Ranskassa valtio omistaa kolmanneksen STX:n Ranskan telakasta. Tämä on tehnyt siitä suhteellisen vakavaraisen, jolloin sen on ollut helpompaa saada lainaa myös markkinoilta, siis toisin kuin Suomessa. Lisäksi Ranskan valtio pystyi omistajana antamaan telakalle myös lainan takauksia. Maailman telakkateollisuuden kriisi on saanut aikaan irvokkaan tilanteen Euroopassa; eteläkorealainen firma kilpailuttaa EU:n valtiota keskenään saadakseen edullisimman sopimuksen.

Herääkin kysymys tulisiko meidän arvioida valtion omistajapolitiikkaa uudelleen? Olisiko telakkateollisuus suurena työllistäjänä sellainen teollisuudenala, jossa valtion tulisi olla Ranskan tapaan osaomistajana? Mikäli haluamme säilyttää telakkateollisuuden ja risteilijöiden rakentamisen Suomessa ja Turussa, en näe meillä muita mahdollisuuksia.

Miljardin euron hintainen risteilijä olisi turvannut tuhansia henkilötyövuosia Suomessa. Vertailun vuoksi voisi sanoa, että jatkuvasti kasvava venäläisturistien virta toi viime vuonna meille miljardi euroa. Me tarvitsemme molempia.