Onko meiltä elämän tarkoitus hukassa?

SPR:n viimeisimmän Yksinäisyysbarometrin tulokset ovat karua kertomaa. Jo 65 prosenttia Suomessa asuvista kokee yksinäisyyttä ainakin joskus ja joka viides vähintään kerran viikossa tai useammin. Erityisen pysäyttävää on, että nuorista aikuisista joka kolmas kokee yksinäisyyttä usein. Professori Niina Junttilan mukaan yksinäisyys ja ulossulkeminen voi sairastuttaa, ulkopuolistaa, erillistää ja saada ihmisen kokemaan itsensä muita huonommaksi, heikommaksi ja turhemmaksi josta kukaan ei välitä.

Luvut ovat niin suuria, että jokin on muuttunut tavassamme elää, olla yhdessä ja kokea oma paikkamme maailmassa. Onko yksilöllisyyttä korostava kulttuurimme korostunut yhteisen edun kustannuksella niin paljon, että siitä on tullut syy aikamme pahoinvoinnille ja jakautuneisuudelle?

Viktor E. Frankl, itävaltalainen keskitysleiriltä selviytynyt neurologi ja psykiatri, logoterapian perustaja kirjoitti keskellä 1900-luvun pahimpia inhimillisiä tragedioita, että ihminen kestää lähes mitä tahansa, jos hänellä on jokin elämän tarkoitus. Franklin ajattelun ydin ei ollut onnellisuus vaan merkitys. Kokemus siitä, että omalla elämällä, vaikeinakin hetkinä, on jokin suunta, että elämällä on aina tarkoitus.

Ehkä juuri tässä on aikamme kipupiste. Meillä on enemmän yhteyksiä kuin koskaan, mutta vähemmän kokemusta siitä, että olemme jollekin tai jossakin aidosti tarpeellisia.

SPR:n barometrissa yksinäisyyden yleisimmäksi syyksi nousee ulkopuolisuuden ja erilaisuuden kokemus. Se on paljon syvempi tunne kuin se, ettei viikonlopulle ole seuraa. Se on tunne siitä, ettei kuulu joukkoon, ettei oma elämä kosketa muita, ettei omalla läsnäololla ole väliä.

Merkityksellisyystaidot ovat kykyä tunnistaa, mikä omassa elämässä on tärkeää, mihin kuuluu ja missä voi olla hyödyksi. Ne ovat taitoa rakentaa yhteyttä sekä itseen että muihin. Merkityksellisyyden kokemus on yhteydessä parempaan hyvinvointiin, mielenterveyteen ja jopa elinikään. Näitä taitoja kannattaa jokaisen harjoittaa.

Yhteiskuntana olemme ehkä liian kauan uskoneet, että tehokkuus, palvelut ja digitaaliset verkostot riittävät paikkaamaan yhteisöllisyyden murenemista. Ne eivät kuitenkaan riitä, jos ihmiseltä katoaa tunne omasta tarpeellisuudestaan. Siksi meidän tulee rakentaa paikkoja, joissa jokainen voi olla muutakin kuin palveluiden kohde – hän voi olla tekijä, auttaja, naapuri, vapaaehtoinen, mentori, ystävä, vaikuttaja. Meidän pitää palauttaa merkityksellisyys osaksi arkea, yhteisöjä ja päätöksentekoa. Sillä yhteiskunta, jossa ihmiset kokevat olevansa tarpeellisia, on myös yhteiskunta, jossa ihmiset osallistuvat, luottavat ja jaksavat kantaa toisiaan. Juuri sellaista Suomea me nyt tarvitsemme.